tiistai 22. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja, osa 9: lisää Eddie Vedderiä!


Sunnuntai. Tänään on vuorossa kappale, jossa on paljon erilaisia osia. Kaikki niistä vaativat erilaista äänenkäyttöä, joten minusta tuntuu luontevimmalta edetä hiljaisesta kovempaan. Tällä tavalla saadaan tarkkuutta myös pitkiin vokaaleihin ja niitä seuraavan säkeen välille. Homma pyörähtää käyntiin, ja kuin itsestään, osat tipahtelevat narulle. Tuntuu hassulta. Pitäisikö olla vielä kriittisempi. KUNNES: toisesta korvasta ei kuulu. Eikä nyt toisesta. Olenko se minä vai johto?..Sääätööö... Studiopäällikkö Rieti päättää tulla äänikoppiin seuraksi heiluttelemaan johtoja ja taas kuuluu.
Pääsemme kappaleen lopukkeeseen, jossa tulee ensimmäisen kerran virehämminkiä. Oho! Koitan säätää ylävirettä, ja taas nostaa alavireestä. No voi nyt perse! Jaska ottaa kiipparin esille ja etsii sieltä oikeat äänet. "Nyt et unohda sitä!" Tässä vaiheessa alkaa kuulostaa siltä, että pohjassa on jotain hämärää, kun ei laulu tunnu kulkevan millään.
Ensimmäistä kertaa vastassamme on ilmiö, jossa soitettu melodia meneekin ristiin laulun sävelkorkeuden kanssa. Asiaa tuumaillaan hetki ja päädytään merkitsemään mentaalimuistioon, että seuraavalla kerralla tuplatarkistetaan asiat. Kahdesti. Ja hommataan uusi johtokin. Kohta saadaan korjattua ja laulut saadaan sitä myöten nauhalle.




Matias (saksofoni) on varannut reeniksen. Meitä ennen siellä soitteli Muuttohaukat(?). Lepposaa porukkaa.
Koitetaan soittaa tulevaa keikkasettiä läpi, ja se iänikuinen piisijärjestys käy taas mietintähatussa.
Päätetään delegoida lopulle porukallekin jotain päänvaivaa, ja siirretään lopulliset päätökset torstaille.
:)

----

Maanantai. Ilta. Homma pyörähtää käyntiin suhteellisen nopeasti ja helposti. Yksi harjoitusotto, ja sitten ihan for real: GO! Välillä kuuluu molemmin puolin koppia huolen sävyttämää mutinaa. Voiko tämä mennä näin helposti? Onko se silloin tunteella ja vireessä ja "kaikkea sitä", jos ottoja ei ole kuin yksi tai kaksi? Vai kylvenkö vielä eilisen ehkä valheellisessa onnistumisen välkkeessä tajuamatta, että se on vain puhelimen akku, joka ilmoittaa olevansa lopussa.
Anssikin (rummut) palautteli epäilyspilvistä alas ja muistutti, että jos se tuntuu hyvältä, niin silloin se sitä varmasti on. Tai jotain sinnepäin. Muistutus toimi siihen väliin mainiosti. Kiitos Anssille. Itsekriittisyys onkin turhaa siinä vaiheessa, kun ottojen eroja ei kuule edes itse. Keksin toisella puolella väijyy kuitenkin oma soima siitä, ettei siinä nyt ikinä vaan tule olemaan tarpeeksi eddievedderiä. Miksen minä saa olla Eddie Vedder? Hoitaisin pankkiasiatkin laulamalla. Palaan surffitukasta takaisin maan pinnalle ja huomaan, että kappale on sitä myöten purkissa.
Höh. Kivutonta. Liian kivutonta?
Taputan itseäni selkään, mutta takaraivooni hiipii ymmärrys siitä, että alamme lipua kohti niitä hankalampia kappaleita. Oivoi. Mutta nyt on aika kerätä ajatukset näiltä osin takavasemmalle ja siirtää henkinen voimailu kohti perjantaita ja ensikeikkaa. Mitämääpaanpäällehei?!

-Mokka

maanantai 21. tammikuuta 2013

Sitten keikalle!

Uuden kokoonpanon kanssa homma on edennyt nyt siihen pisteeseen, että keikkailu kutsuu.

Ensimmäisestä livekattauksesta pääsee nauttimaan nyt perjantaina. Keikkapaikkana on O'Hara's Tampereella. Mukana ovat PKP:n lisäksi myös Modernistit. Vapaa pääsy.

Tapahtuma Facebookissa.

lauantai 19. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja, osa 8: We're clearly onto something.


Prefix:
Liityin bändiin loppusyksystä herran vuonna 2012. En muista tarkalleen koska siitä lyötiin kättä päälle.
Se taisi olla syysaurinkoinen sunnuntaiaamu.
PKP oli ollut vailla laulajaa jo hetken, ja minun aiempi projektini Junkus minor oli ollut määrittelemättömän pitkällä luovalla tauolla. Lyhyestä virsi kaunis: Jaska (sävelkynä, kitara, kamera) tuli Petsamoon saunaan ja tästä en enempää tiedä kuin, että siellä olivat saunassa sattumoisin puhuneet, edellisen ja tulevan bändin kitaristit. Joku voisi vääntää tähän kohtaan jotain ihanan karmallista, kosmista, paradoksaalista ja eeppistä, mutta minun kynä ei tänään taivu.
Joka tapauksessa polut, ajat ja mielet loksahteli kaikki kohdilleen ja sovittiin, että kokeillaan, koska minua oudoksutti laulaa, saatikka yrittää kirjoittaa suomeksi. No, kainalosauvat nurkkaan ja menoksi. Lopputulos: mielenkiintoinen. Tämä toimii. Näitten tyyppien kanssa on ennen kaikkea mahtava soittaa, mutta myös stormata, hengata ja potea edellisillan päästä poistuvaa iloakin. We're clearly onto something. /Mokka

Actual fix:
Tästä päivästä, ja hieman jo eilisillasta eteenpäin on siis laulujen nauhoitusten vuoro.
Voittajalokaatioksi (niiden "lukuisten" joukosta..) valikoitui tuo kovinkin muistorikas Erätie.
Aamu alkaa kahvin keittelyllä ja ohjelmalla Irwin-pyhiinvaeltajista. Kaikki tarvii ilmeisesti jonkun harrastuksen. Näytti olevan kivaa. Perkussiotaiteilijamme kuutioi, että siinä porukassa viihtyisi varmasti.
No tuota..  Kahvit naamalle ja koppiin.
Kopissa on mukavan lämmin ja mikki aivan uusi. Hienosti se lähtee, mutta ei ihan täysillä. Studiopäällikkö Rietiä ei ole tänään näkynyt, joten inspiraatiota täytyy hakea muuta kautta. Kappaletta on soitettu treeneissä jo sen verran, että laulu on perusvarmaa voittajakamaa. Mutta ei yllä vielä levyn kenkiin.
No, on vielä aamu. Vaikea tavoittaa sopivaa mielen sävyä, jotta dynamiikka toimisi.
Minun on nälkä.
Pitää lähteä Tappiin! Ruokapöytäkeskustelussa käydään läpi logoja, keikkamyyjiä ja muuta tämän homman taustatyöhön liittyvää. Cowboyhattu vai neonvihreät housut?
Syömisen voi lopettaa noin kolme kertaa. Ensimmäisen kerran, kun ihminen tuntee olevansa kylläinen (tämä on vaihe, jossa eläimet lopettavat). Toisen kerran, kun ihminen tuntee olevansa täynnä. Viimeisenä on se kuuluisa ähky, johon asti vain ihminen jatkaa. Minä lopetin kohdassa 2,5/3. Onneksi piti kävellä takaisin. Kyllä nyt kelpaa.
Tauon jälkeen biisi menee ykkösellä purkkiin. Koitetaan jahkailla stemman ja ei-stemman välillä ja päädytään pitämään vain olennainen. Kaiken kaikkiaan olen hyvin tyytyväinen päivän tulokseen ja toivon, että se kuulostaa huomenna vielä samalta.
One down, several more to go. Nyt kaunis uni kaikkein silmiin.
/Mokka

perjantai 11. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja osa 7.

Maanantai on lusittu ja sakkokierrokset soitettu. Kaikkien biisien pohjat vihdoinkin nauhalla. Koska olemme hieman etuajassa nauhoitusten suhteen, tai siis saimme pohjat valmiiksi aikaisemmin kuin oletimme, voimme käyttää pari päivää ihan rauhassa syntikka ja perkussioäänityksiin.

Ensimmäisenä vuorossa syntetisaattorin soittoa.

Mitä enemmän soundeja ja mahdollisuuksia äänen muokkaukselle, sitä kauemman kestää minkään valmiiksi saaminen. Syntikan nauhoittaminen on järrkyttävän hidasta puuhaa. Ainakin henkilökohtaisen kärsivällisyyteni puitteissa. Ensimmäiseen biisiin  tuhraantuu aikaa ainakin neljä tuntia. Huh. Verrokkina voidaan pitää haitaria jolla soitettiin samaan kappaleeseen melkein samat jutut kuin syntikalla ja aikaa meni vain puolisen tuntia. Biisistä tuli kyllä aivan järkyttävän hienon kuuloinen. Se alkaa aivan hiljaa ja groovaavan kertosäkeen sun muiden osioiden kautta musiikin historian hienoimpaan soittamalla hidastettuun lopetukseen. Vielä riittää kärsivällisyyttä yhteen biisiin ja sen syntikoihin. Ne hoituvat ennakkoasenteistani huolimatta suhteellisen nopeasti. Kuulostaa kellopeliltä stratosfäärissä ja ampiaiselta imurinputkessa. Soundit ovat kohdallaan.

Jossain aivolohkon länsisiiven ullakolla jököttää kitaramörkö muistuttaen siitä, että vielä yhdestä biisistä puuttuu se soolo. Se, mikä meni ekalla kerralla purkkiin, mutta traagisten temponhidastamisten ja kappaleen uudelleen nauhoittamisen jälkeen ei sitten sujunutkaan. (Viittaan aikaisempaan blogitekstiin). On ilta, ja kello lyö jo yhtätoista kun syntikan soittaja lopettelee osuuttaan.

Perkussionisti römäyttää studion lattialle kasan rytmimunia, vibrasläbä, tamburiineja, tsikitsikejä, kolistimia, kelloja, chimesiä sun muuta perkussionistien metelöimiseen käyttämää rojua.
Aikomuksena on mitä ilmeisimmin käydä jokainen äänitetty pohja läpi ja sihistellä niihin tarvittavat tiskitsikit sun muut perkussiot. On taas koko yö aikaa. Kitarasoolo ilmeisesti siirtyy hamaan tulevaisuuteen. Studiopäällikkö Rieti-Kissa livahtaa taas katon rajaan Peaveyn kaiuttimen päälle tarkkailemaan tilannetta. 13 biisiä käytävä läpi. Jaamme hyvin epäkristillisesti perkussioita keskenämme, biisistä riippuen. Yksi vanha lattiatomi saa ajaa patarummun virkaa. Molemmat kalvot irti ja alakalvo laitetaan yläkalvon paikalle. Pohja jätetään auki. Pienen virityksen jälkeen rumpu soi kovinkin patarummun kuuloisesti varsinkin kun sitä soittaa kapulalla missä on huopapallo päässä (tästä varmasti moni patarumpalisti olisi hyvin eri mieltä).
Aivomyrskyn seurauksena levylle on myös pakko saada samanlainen rummunnapautus kuin Sepulturan Roots-nimisessä kappaleessa. Semmoinen soundikin saadaan aikaiseksi kun lyö lujaa paksuilla kapuloilla rummun reunaan siten, että kapulat juuri ja juuri osuvat hyvin kireälle viritettyyn kalvoon. Ja alakalvo tietty pois.
Myrskyn jälkimainingeissa levylle ui myös munniharppua, händkläpejä, sytkäriä, roudarinteippiä ja didgeridoota (joo joo osataan soittaa sitä tosi hyvin). Kello alkaa olla noin viisi aamulla kun yllättävän vähän nuutunut silmäni sitä vilkuilee tekstitelevisiosta. Ehdotan varovaisesti että josko vielä kokeilisimme  sitä kitarasooloa.




Äänitämme ensin kertosäkeistöihin pienet lisäykset että saan sormet vetreiksi. Sitten soolon kimppuun. Ekalla purkkiin. Jes. Soundi ei tosin ole paras mahdollinen. Liian kuiva. Kastelemme sitä runsaalla analogisella delaylla ja Phaserilla (sillä MXR:llä). Hyvä tuli, hieno. Vaikka voin kyllä myöntää sanoneeni joskus, että kitarasoolot ovat ehkä turhanpäiväisin ja yliarvostetuin osa länsimaista Rock-, Pop-, Blues-, ja Heavy Metal  -musiikkia. Voin kuitenkin samalla sanoa, että niiden soittaminen on ihan kivaa, vaikkakin hieman noloa. Sovitaanko, arvon kitaristitoverit, että jätetään niitä sooloja vähemmälle tulevaisuudessa, niin eivät kärsi inflaatiota, eikä tarvi hävetä teidän puolesta sitten keikoilla katsellessa.

No, oli ne soolot hyviä juttuja tai ei, yksi sellainen on taas musiikin historian kirjoihin roiskaistu. Tällä hetkellä pitäisi olla kaikki sähköiset kitarat äänitetty tälle levylle. En usko kyllä että näin oikeasti on, mutta kuvitellaan niin vaikka hetki. Päätämme kuunnella vielä yhden kappaleen ennen kuin pistämme päivän pulkkaan.
Kuuntelusta seuraa se että otan akustisen kitaran käteeni ja alan näppäillä biisiä. Hyvin varovaisesti tiedustelen mahdollisuutta äänittää vielä tähän biisiin akkarit. Lupa myönnetty. Kitaran äänittämiseen menee noin tunti. Sittenpä on sekin valmis. Hienosti soi biisi. Vähän niinkuin sellasta Cinematic orchestra- matskua. Vähän.
Nyt on päivä pulkassa. Jostain kumman syystä alamme vielä purkaa äänityskamppeita, ehkä peläten sitä  että joku keksii vielä äänittää jotain. Nips naps. Piuhat irti ja sessiot loppu.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja osa 6.

Aamu. Aamupäivä. Keskipäivä. Iltapäivällä jaksan vihdoin ravistella monen äänityspäivän jälkeiset  unihiekan rippeet silmämunasta sille saastaiselle tasolle, joka vielä joskus näytti lattialta. Nyttemmin se on peittynyt patja-, piuha- ja valmisruokapakettivuoristojen alle.

Tänään on lepopäivä. Vähän siivousta ja kiipparinauhoitusta.

Laulajattaren palaute edellisenä iltana lähettämistämme biisivedoksista on napsahtanut digitaaliseen postilokeroon. Palautteessa on, jos jotain hyvää, niin myös jotain huonoa. Kahden biisin tempo ei kohtaa vokalistin mielikuvaa oikeanlaisesta bpm:ästä (iskuja minuutissa). Toinen biiseistä on liian hidas, toinen liian nopea. Damn. Tartun soittimeeni pienen nurinan saattelemana.

Alamme etsiä uutta tempoa biiseihin. Ensimmäisenä nopeampi biisi. Tarkistamme tempon laulajan laulaessa metronomin napsutuksen päälle puhelinlangan toisessa päässä. Tempo nousee 13 iskua minuutissa. Huh. Aika punkiksi menee. Menkööt, punk on ok.
Seuraava biisi on huomattavasti hankalampi tapaus. Kappale oli jo alunperinkin hidas. Tässä otossa oli myös ensimmäisellä otolla purkkiin soitettu kitarasoolo, josta seuraa huomattavia psykologisia, saatanallisia epäuskon tunteita aivolohkoon. Eikait siinä. Jälleen kuulemme puhelimen välityksellä lauludemonstraatio, johon tahdistamme metronomin. Tempo laskee noin 15 iskua minuutissa. Järkyttävän hidasta. Jääärrkkyyttäääävvän hiiidaaasss. Mitä hitaampi biisi on, sitä vaikeampi sitä on soittaa. Näin on. Nauhoittaminen on yhtä hidasta kuin itse biisikin. Studiopäällikkö Rieti-kissan tarkkaillessa kaiuttimen päältä nauhoituksen etenemistä, saamme vihdoinkin kelvollisen oton talteen. Järkyttävän hidas. Raskas. Muttei mitään heviä. Hieno biisi. Olipa laulaja molemmista biiseistä oikeassa. Paras on näin tempohommat hoitaa.

Ne olisivat nyt siinä sitten, valmiina jatkotyöstöä varten. 13 ihka uutta PKP-biisiä. Kuulette niitä pian. Eka keikka pitäisi olla nyt tammikuussa, hieman uudella kokoonpanolla.

Vien kuitenkin vielä soittajatovereideni aikaa ja hermoja yrittämällä kitarasooloa viimeiseksi nauhoitettuun kappaleeseen reilun tunnin. Ei mene ekalla otolla, ei tokalla, eikä ollenkaan. Olen joko väsynyt tai kehittynyt kitaristina. Veikkaan ensimmäistä. Siirrämme soolot huomiselle.
Mums mums ja däng däng ovat viimeisimmät aivon havaittavissa olevat äännähdykset soittotilan puolelta, vaikka aamun ensikukko jo laulelee bluesia. Toinen kitaristi se jaksaa vielä akkaria näpytellä. Nostan hattua ja samalla peiton korviin.
Huomiseen.

tiistai 8. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja osa 5: Krautalankaa.


Älkää koskaan lähtekö illalla mihinkään alkohoolihommiin. On nimittäin oikein muikea olo viikonloppuaamuna kun ei ole raahannut rapulamörköä baarista kotiin heräämään samasta sängystä.
 Hyvä olo on. Hyvä olo soittaa. Puhdas olo. Katharsis. Lätinät sikseen. Ihmiset tulee paikalle, alamme soittamaan aikalailla aikaisin päivällä. Täytyy tässä vaiheessa huomata, että suunniteltu aloitusaikataulumme on salakähmäisesti päivien aikana siirtynyt vähitellen kahdella tunnilla eteenpäin. Ei paha, kello on kuitenkin vasta kaksitoista kun ensimmäinen ääni rämähtää. Minulla se rämähtää. Eilisen Elisabethin paikkaukset. Biisi kuulostaa vieläkin hyvältä. Samoin minä. Kitarani laulaa kuin vastasyntynyt kansalainen.

Sitten tämän nauhoituspäivän biiseihin. Biisit ovat nimetty nerokkaasti nimillä HDÄH ja TRIPPISLOWARI. Kyllä. Ensimmäisenä Hdäh, joka tuottaa pienoisia hidasteita, koska lauluja ei ole kokonaan sovitettu kappaleeseen. Joudumme vähän arvailemaan vokaalisovituksia.
Rautaisella ammattitaidottomuudella selviämme tästäkin. Biisi on kummallinen sekoitus jotain Triphoppia, rautalankaa, krautrockia ja stadionprogea. Täytyy kyllä myöntää, että jostain kumman syystä olen alkanut vääntämään rautalangasta juttuja Pkp:n biiseihin. Ei tiedä, mistä se juontaa juurensa. Agents ja Topi eivät kuitenkaan liene syyntakeettomia.
Vire. Alkaa raivostuttamaan tuo keksintö. Absoluuttinen vireettömyys on hiipinyt yhteen kohtaan kappaletta, tai itseasiassa minun kitaraan. Tällainen kitarasovitus ei vain nyt kerta kaikkiaan käy, vaikka aina näin on soittanut. Pitää keksiä jotain muuta. Aina voi soittaa progea. Jätän tahtilajien miettimisen, sillä proge menee aina ykköseen. Homma alkaa olla sitä myöten selvä. Biisi on todella upean kuuloinen. Paljon isomman ja sävykkäämmän kuuloinen kuin olin ennalta olettanut. Hyvä hyvä. Kuulette sitten myöhemmin.

Trippislowari on hidas kappale ja slowari. Pitää vain malttaa ja junnata. Ei mene ihan itsestään mutta kuitenkin parilla otoksella. Outo biisi tämäkin. Sielläkin on rautalankaa. Ja krauttia. Krautalankaa. Kuulostaa, hmm, no ei ihan valmiilta. Mutta kaikki omat osuudet on tehty, pitää luottaa tulevaisuuteen. Eikä biisiä tietenkään pidä heti tunkea täyteen.Tämän biisin tekeepi laulu valmiiksi. Ja jouset, vibrafoni, torvet, pianonkielet ja tuhatpäinen kuoro....
Soitan kuitenkin nauhalle vielä henkilökohtaisen kuoron kitaralla ja puoleksi itserakennetulla vehkeellä. Se on sellainen hauska musta loota, jossa on nappulat Off-Alien-Monster-Own. Jonkinnäköinen lasten leikkikalu se on. Johdon päässä pieni piezo-mikki ja toisessa päässä loota jossa kaiutin ja nuo edellämainitut äänivaihtoehdot. Laitoin piezomikin tulitikkuaskiin ja askin suuhun. Kaiutinta kun pitää kitarmikin läheisyydessä ja ulisee tikkuaskiin niin kitara soittaa sitä hieman samaan tyyliin mitä E-bow tekee äänelle. Tulevaisuudessa kuulette tämänkin (saapa nähä, toim.huom).

Nyt on se hetki, kun kaikki äänitetyiksi aiotut 13 biisiä ovat äänitettyinä. Mein Gott. Kaksi päivää etuajassa.
Työstän pikaiset vedokset biiseistä mp3:siksi. Samalla kuuntelemme kaiken alusta lähtien ja tuhoamme siinä sivussa kaiken alkomahoolin mitä studiolta löytyy. Ei sitä paljon löytynyt. Mp3:set tikulle, ja tikku mukaan. Biisit täytyy lähettää Tampereelle laulajattarelle, jotta saadaan viimeisin tuomio. Toivotaan parasta. Kello on puoli kolme, yöllä. Vanhoina oululaisina ja 45 Specialin jamitamburinisteinä päätämme lähteä kyseiseen ravintolaan vielä huojentamaan mökkihöperyyttä mikä täsä vajaan viikon aikana on saatu aikaiseksi. Juuri ehdimme kolmeksi paikalle toteamaan, että olemme aivan, aivan liian vähän humalassa tähän paikkaan. Onneksi. Muuten voisi olla levy hieman eri kuuloinen. Yhden, kahden pullo-oluen jälkeen täytyy todeta baarimikolle, että "no money today", ja lähteä meneen. Huomista odotamme kauhulla. Luvassa mahdollisia tuomioita ja hammasten kiristelyä.

maanantai 7. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja, osa 4.

On taas uusi päivä pyhitettäväksi Rock 'n' Roll -jumalille. Jumalat tosin ovat jossain toisaalla, sillä herään yksin studiokompleksimme sohvalta. Eilisen henkseleidenpaukuttelu- baarikierroksen (tai siis snooker time) kulminoiduttua kyklooppihumalaan (varmasti tiedätte mistä puhun) täyteen ahdetussa diskomusiikkiravintolassa, päädyin hieman aikaisessa vaiheessa majoitustiloihimme lataamaan. Muut ilmeisesti jaksoivat kyklooppi-moodia paremmin ja näin ollen sain makoilla rauhasa. Perkussionisti ja rumpali kohtasivat yllättäen kauppahallissa aamulla, siitä vähitellen valuivat studiota kohti ja pullantuoksuisina loihtivat kahvit ja sopivan olotilan seuraavien biisien suorittamista varten.

MXR- phaser (tuossa linkissä muuten mainio selvitys lootasta) on suorittanut koeajon kiitettävin arvosanoin, hyuvin samantapainen kuin Boss ph -1r.

Ensimmäisenä tehdään-listalla on paljolti kauhulla odotettu, Elisabeth -työnimen saanut kappale. Monimutkaista kitarapimputtelua - progeosa - hiljainen rautalankaosa - kitarapimputtelua - progeosa - modulaatio - rocklopetus. Siinä mainittuna muutama syy siihen että ei oikein suju. Tahmeaa on, epäsuhtaista ja epävireistä. Tämän suon läpikahlaamiseen kulutamme ainakin kolme tuntia, jotka tuntuivat tuossa vaiheessa hyvinkin tuhansilta hukkaan heitetyiltä sekunteilta ja tahdeilta. "Ei taida tästä levybiisiä tulla", toteaa rumpali. Seuraa se psykologisesti hankala tilanne että pitäisi luopua kappaleesta, joka periaatteessa pitäisi pystyä soittamaan, ja pystytäänkin, mutta ei itseämme tyydyttävällä tavalla. Nytkö katkesi Pkp-kamelin selkä? Kaikki on tästä eteenpäin väkisin väännettyä ulostetta.

Päätämme siis hylätä edellisen biisin ja siirtyä seuravaan, sillä varauksella että edellinen kappale jotenkin itsestään säätyisi toimivaksi tietokoneen kovalevyn uumenissa. Aloitamme seuraavan kappaleen ulostamisen.

Kappale, Minun kappaleeksikin kutsuttu musiikkibiisi alkaa iloisella syntikkapimputuksella ja jatkuu siitä krautrock, surfrock -osien kautta suoraan 90-luvulle Nirvanaa kumartelemaan.
Yllättävän helposti tuntuisi tämä kappale asettuvan paikoilleen. Rumpalin suosikkibiisi tämä ei selvästikään ole, liian suoraviivainen, liian vähän kikkailua. No onhan sitäkin tässä. Hyvältä tämä minusta kuulostaa. Radiobiisi. Jostain ne rahat uuteen Bentleyhin on kerättävä. Tack så bra. Muutamien kitaratuplausten jälkeen biisi on pohjaltaan valmis.

Takaisin aikaisempiin pettymyksiin. Elisabeth -kappale ei ole parantunut yhtään maattuaan muutaman tunnin koskemattomana. Itseasiassa otto on mennyt jopa huonommaksi näin "uusilla" korvilla kuunneltuna. Pyydämme apua rock-jumalilta ja muilta epäjumalilta. Eivät ne vastaa, ne ovat kuolleita. Ja miksi he, metafyysiset epämääräisyydet auttaisivat jossain Perämeren pohjukassa ilmanpaineen vaihteluja (jota musiikiksikin kutsutaan tietyissä yhteyksissä) tuottavia ja niiden tallentamista yrittäviä hippejä. Jeps. Sellaista.

Ilman jumalallista väliintuloa, suomalaista sisua, lsd:tä, akateemista musikkikoulutusta ja huipputuottajaa saamme kuin vahingossa lopulta loihdittua oikein mukiinmenevän version kappaleesta. Korjaukset, eli sakkokierros jätetään suosiolla seuraavalle päivälle. Olen kuonainen ja kulunut, nyt pitää päästä hetkeksi muualle. Onneksi kitaristimme kauniimpi puolisko on ostanut meille saunomisaikaa eräästä Oulun Toivoniemen kattohuoneistosta. Saunoessamme seuraamme yllättäen liittyi myös henkilö Tuomashenrikinjeesuksenkristuksenbändistä. Mukava mies.

" minulla on saippuaa ja juuriharja, olen vähän likainen
saippua on kiva juttu"
Säv. J. Mällinen
San. Jyrki Raatikainen
"Puhdistan itseni" Radiopuhelimien levyltä Rokkiräjähdys (1988)

Tämä nyt tuli ensimmäisenä mieleen saunasta tultuani, olisikohan sanat nyt juuri noin menneet. No ele on tärkein. Lausun sen seurakunnalle ja soitan illan viimeisen ukulelellä.
Nälkäkin on melkein yhtä iso kuin saunan tuottama väsynyt raukeus. Lähdemme suurin suunnitelmin Oulun keskustan pizzahelvettiin ja päädymme ensimmäiseen, italialaisten pizzaveljien mukaan Corleoneksi nimettyyn ravintolaan. Ei hyvää, ei pahaa. Ravintoa se on sekin.
Perkussionistin eeppisen, ilmaisesta vedestä käydyn taistelun jälkeen hän maksaa siitä 0,50€ ja yritämme vielä Snooker Timen olutta. Ei mahdu, ei jaksa. Rumpali luovuttaa ja lähtee studiota kohti. Jaksamme vielä hetken, mutta järjen äänenä takaraivossa vaaniva kyklooppi pakottaa lähtemään. Nukkumaan.

lauantai 5. tammikuuta 2013

Rakas studiopäiväkirja osa 3.

Taas täällä. Siis Snooker Timessä pakollisella huojennuskaljalla. Tai siis enhän minä tänne muuten tulisi, mutta stuudiolla kun ei ole nettiä jonka välityksellä välillä välittäisin välittömiä tunnelmia levynteon glamourista teille rakkaat lukijat. Pakko ostaa olut että saa käyttää nettiä.

Niin asiaan. Eilisestä musertavasta epätoivon hetkestä viimeisen kappaleen kohdalla selvittiin kuitenkin jälleen uuteen aamuun. Selvittiin myös uuden Phaseriin omistajaksi; pedaali odotti kimaltelevana kitarapajan tiskin takana.

On aamu. Käyn noukkimassa kyseisen MXR-Phase 90 -purkin talteen, ja myyjän kielloista huolimatta tinkaan hintaa alas. 65 euroa. Suhteellisen edullinen, jos on hyvä. Toinen kitaristi omii efektilaitteen heti ja pitää sitä ensimmäisen biisin ottojen ajan efektilenkissään. Vaikuttaisivat toimivan molemmat. Sekä biisi että efekti.
Olisiko noin viisi ottoa ja sekin on purkitettu. Kova yritys on nyt tässä hommassa. Kitarasoolo ei taaskaan mene ensimmäisellä eikä toisella, kokeillaan pätkissä. Lopulta pienen turhautumisen ja yhden efektipurkin poisjättämisen jälkeen soolotkin lipsahtavat yllättävästi kohdalleen, ja homma on sitä myöten selvä.
Luvassa on ainakin krauttia, heviä, Zappaa ja RATMia. Tai siis paremminkin PKP:ta parhaimmillaan.

Eilinen, mielestämme kehnosti suoritettu kappale otetaan uuteen tarkasteluun. Kyseessä on kovinkin jatsahtavaa hippipoppia läheltä liippaava biisi, mitä kevyemmäksi biisi menee, sitä vaikeammalta sitä tuntuu soittaa. Ei voi piiloutua säröhelvetin taakse Mordorin luolastoihin vaan joutuu jopa soittamaan ihan oikeita ääniä instrumentista. Basson hienovire säädetty ja uusintaotoksia kertyy tuollainen muutama, ja sitten jopa tämäkin kappale tuntuisi olevan tyydyttävästi suoritettu. Tai siis sen pohja.

Viimeisenä tälle päivää on juonittu kappaletta joka on pitkä, hitaasti kehittyvä ja hyyyvin yksinkertainen. Pitää vaan vetää täysillä. Isosti. Tähän ei periaatteessa (eikä käytännössä) tarvita kuin yksi otto. Fuzzia, Oktaaveria, Phaaseria, Delayta. Rumpua ja nopeaa komppia. Tähän tulee vielä viuluja. Yksi otto, voiko levynteossa homma mennä näin helposti? Nyt olemme kaksi biisiä edellä aikataulusta. Menee liian hyvin.
Alamäen alkamista odotellessa.

HUomiseen.


Studiopäiväkirja: 2. päivä

Huomenta. Uusi herääminen studion lattialta. Jouduin kuin jouduinkin töihin. En pitkäksi aikaa, mutta kuitenkin aamu yhdeksästä tunnin eteenpäin. Musiikkiliike aukeaa sopivasti samaan saumaan. Pitää saada phaser- kitaraefekti. Vanha efektipurkki koki traagisesti Oberheimer midikeyboardin tuhovoiman putovana esineenä.
Onneksi musiikkiliike on auki. Olen jo myöhässä sovitusta aikataulusta, mutta päätän käydä kokeilemassa parit muljuttimet parissa hyvin varustellussa musiikkikaupassa. Ensimmäinen tarjoaa kolme vaihtoehtoa, kaikki Ibanezia. Analog Phaser, Phaser ja joku mod phase -efekti. Kovin olivat ohuita ääniä mitä nämä tuottivat. Ei kelpaa. Seuraavasta liikkeestä sain ihan ilmaiseksi testikäyttöön Digitechin HyperPhase- efektin.

Test run.

EI toimi. Kuulostaa melkeinpä flangerilta, jossa on pirusti erinäköisiä numikoita erilaisia käyttötarkoituksia varten.
Laihaa 2000-lukua. No Phaser today.

Eilisen päivän saldona kolme biisiä nauhalla. Tämä luo paineita tälle päivälle. Ensimmäisessä kappaleessa täytyy sovittaa pari osaa keskenään; usko ei nyt varsinaisesti lopu kesken, mutta sitä koetellaan jonkin verran ennen kuin uusi progressiivinen, jopa hieman King Crimsoniin päin kumartava väliosa kappaleeseen on sovitettu. Se on kerrassaan upean kuuloinen. Koko kappale lurpsahtaa nauhalle muutamalla otolla. Parit paikkaukset, tuplaukset ja rautalankakitarat, ja neljännen kappaleen pohjat ovat valmiina. Onneksi olkoon PKP.  

Tässä väälissä käyn palauttamassa kokeilussa olleen efektin. Kiitos hei. Vielä on yksi mahdollisuus. Kitarapaja. Pikaisen etsinnän jälkeen tuloksena on nolla phaseria mutta mielessä myyjän lupaus tuoda omasta efektilaudastaan MXR 90 -phaser kilpailukykyisellä hinnalla myyntiin. Huomiseen.

Rock-kappale. Rumia kitarasoundeja lähtee Snarling Dogista. Ne ovat hyviä ja toivon mukaan erottuvat omintakeisesti kappaleen säkeistössä. Alkuun tomikomppi. Krautrockia. Rautalankaa. Hippeilyä. Loppuun jumalainen kitarasoolo. Kitarasooloon pysähtyy hyvin jatkunut flow yhteisessä ääniaaltojen tuottamis- ja tallentamisprosessissa. Onneksi ehkä viidestoista otto on hyvä. Hyvähyvä. Ei enempää eikä vähempää kuin viisi biisinpohjaa nauhalla.

Kello ei ole vielä mahdottoman paljon. Vasta työehtosopimuksien mukainen työ-aika täytetty. Josko vielä sujuisi yksi kappale?
 Koetamme. Ei suju. Basson hienovire matkusti vankkureissa pieneen taloon preerialla ja jäi sinne. Haemme sen sieltä huomenna. Väsyttää jo liiaksikin. Mutta vielä jaksamme testiajaa vibrafoniin saamamme kumilenksut, mistä aiemmassa postauksessa mainitsin. Ne toimivat. Toimivat paremmat kuin aidot. Testiajon suorittavat Lento-Olennon ja PKP:n basistit. Tästä on hyvä jatkaa. Zzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzzz................


keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Levyäänitystä






Nyt koitti suuri päivä PKP:n historiassa. Toisen kokopitkän äänilevyn äänityssessiot potkaistiin käyntiin Oulussa. Tiistaipäivä alkoi aamulla kymmeneltä auton käynnistyessä Tampereella ja sen keulan tähtäily kohti Perämerta, reittivalintana Seinäjoki-Kokkola. Tämä tehtiin siinä toivossa, että pääsisimme perille valoisan aikana ja hyvässä kelissä (kumpikaan ei toteutunut).
Autoon ahdettuina allekirjoittaneen ja kuskina toimineen isän lisäksi olivat musta jättikassi täynnä piuhaa ja mikrofooneja. Niiden lisäksi autoa ahtauttivat kitara, konga, cajon, helistimet, kilistimet, suhistimet ja tietysti perkussionistimme Jallu ja hänen kissansa Rieti.

Kello on seitsemän, saman päivän ilta. Olemme perillä Oulussa ja autossa matkannut romuläjä, jota äänityskalustoksi ja soittimiksi kutsutaan laitettiin sellaiseen moodiin että ääni kuuluu ja se tallentuu tietokoneistoon mukiinmenevästi.
Kello on kolme yöllä. Täytyy nukkua hetki. Pistän makuulle jonnekin kaaoksen keskelle, piuhameren hiljainen kohina tainnuttaa minut toviksi.

Klo 09:48 soi puhelin studion ikkunalaudalla. Pomoksikin kutsuttu herrasmies kutsuu töihin. " ei ei en pääse, pitäisi ruveta levyä äänittämään... Ei en pääse kolmeltakaan, ehkä ensiviikolla joskus".  Selvä homma. Joskus asiat voivat hoitua yksinkertaisestikin. Melkeinpä samalla ovi aukenee ja soittajat saapuvat paikalle. Virkamiesmäistä hippeilyä.



Kitara kaulaan roikkumaan ja kokeilemaan, miten levyn äänitys voisi alkaa. Ääni kuuluu ja kulkee piuhaa pitkin ja rec-nappulaa muistetaan painaa. Neljä ottoa ensimmäisestä biisistä tallentuu. Mukana yhtä aikaa rummut, basso, perkkarit ja pari kitaraa. Neljäs otto on hyvä, parit korjausotot kielisoittimiin ja se on siinä. Ensimmäisen kappaleen pohjat ovat valmiina. Kello on vähän yli kaksitoista päivällä.

Seuraava biisi. Tähän väliin valittiin oikein tarkoituksella mahdollisimman hankala kappale, ainakin omasta ja basistinkin valituksesta päätellen. Rec-nappia paiba – ja menoksi. Menoksi päin helvettiä. Monta ottoa, ei meinaa tulla mitään. Sormet verillä. Nyt ei lähde.
Kuppi kahvia tekee kummasti terää, ja muutaman oton jälkeen hyvinkin siedettävä versio kappaleesta on valmiina. Valmiina korjailtavaksi, siis.
Muiden korjaillessa otoksiaan jälkikäteen käyn hakemassa vibrafonin joka makoili vieläkin edellisen levyn äänityksien jäljiltä studiossa toisaalla. Ikäväkseni huomaan että gummihihnat jotka moottorin avustamana pyörittävät läppiä (ja jotka saavat aikaan vibrafonin taianomaisen vouvauksen), ovat hapristuneet rikki ja poikki. JOS JOKU TIETÄÄ MISTÄ SELLAISIA LÖYTÄÄ, OTTAA YHTEYTTÄ!!!

Käyn kyselemässä SP-Elektroniikasta, josko säkällä heillä olisi moisia nauhoja myynnissä, eipä tietenkään. Mutta avulias myyjähenkilö kaivelee jostain laatikon perukoilta kaksi hyvin vahvaa kumilenksua jotka myy minulle 0,20€:lla. Kiitos. Toivottavasti niistä on apua.

Saapuessani pääkallopaikalle käyn läpi koko edellisen kappaleen ja paikkailen runsaat räpsyt ja erheet. Noin. Nyt sekin on valmis.

Kello on vasta kuusi ja kaksi biisiä nauhalla. Ei tämä näin helppoa voi olla, eihän?. Päätämme ihan uhalla kokeilla vielä yhtä kappaletta, vaikka olemme päättäneet että nauhoitamme vain kaksi biisiä päivässä, että edes jonkinlainen arvostelukyky säilyisi soittaessa.

Kiinnitämme vielä syntetisaattoristin kaapelit äänitysjärjestelmään ja menoksi. Neljä ottoa. Neljäs on suorastaan maaginen. Se on hyvä. Pari paikkausta allekirjoittaneelta ja sitten kitarasoolon kimppuun. Boss Phaser ph-1rTurborat- Ibanez Ad-100Analog delay ja Carslbro TR-amp. Jos nyt haluaa nippelitietoa, niin näistä on loistava soolosoundi tehty. Kun tähän vielä lisää keskinkertaisen kitaristin juuri oikealla hetkellä, tuloksena on valmis kitarsooloäänitys yhdellä otolla. uu jea.

"Paina sitä noisea. NOISEA. Juuri sitä, niin ettei siitä sävelestä saa mitään selvää", kuuluu viimeiset ohjeet syntetisaattoristille, kun yhdessä vääntelemme syntikanfilttereitä sopivaan asentoon jotta saamme soolon pohjalle muikeat space-suhinat. Päivä on pulkassa ja pulkka tallessa.

Huomena uudet kujeet ja seuraavat biisit.